S124 Mercedes-Benz 250 TD 1992

[eerola]

Koeajon kohteena oli tällä kertaa S124-korin 250D vuosimallia 1992. Autolla oli ajettu noin 350000 km.

Lähestyn punaisen tiiliseinän viereen pysäköityä autoa. Ryhdikkäässä asennossa päivää paistattelevan auton valkoinen väri on hienokseltaan kevätkesäisen tomun kuorruttama. 202-Mersun alla matkansa alkaneet alumiinivanteet ovat ehtineet kerätä itseensä 124:n alla kerroksen jarrupölyä.

Kierrän autoa. Kiinnitän huomioni siihen, että autossa ei näy ulospäin ainoatakaan ruostelaikkua. Eipäs! Takasivuikkunan listan alalaidasta löydän pienen kuprun. Tyyppiominaisuus - ei haittaa mitään! Peräluukun kädensijan reuna on jättänyt itsestään jonnekin muutaman maalipalan. Etulokasuoja ja konepelti ovat saaneet jossain matkan varrella kolhut, jotka on korjattu. Kaikenkaikkiaan rippikouluikää lähestyvä auto on hienossa kunnossa ulospäin. Painepesuri, vaharätti ja pari tuntia puleeraamista - ja auto kääntäisi katseita.

Avaan konepellin. Sama ryhdikkyys jatkuu. Likaa on kertynyt ja kone huohottaa pikkuisen, mutta ainoatakaan öljyvuotoa ei näy. Ei edes nokassa, vaikka kone on 5-sylinterinen.

Painan konepellin kiinni ja siirryn tarkastelemaan sisustaa. Ovi aukeaa kauniisti. Ei narinoita eikä lonksumisia. Samaa tomua, joka oli laskeutunut auton pinnalle on kulkeutunut kerros tumman kangassisustankin päälle. Kuljettajan penkin kulma on päässyt kulumaan 350000 km matkalla puhki. Matkustamossa on tavaraa juomapulloista jouluvaloihin ja takapenkillä nököttää kolme turvaistuinta rivissä. Nyt puhutaan luotettavasta perheen kuljettimesta eikä mistään virivirituuninkispolerista!

Avaan takaluukun. Eteeni avautuu kolmas penkkirivi. Kappas, lastenistuimet eivät olleetkaan sananmukaisesti takapenkillä! Kolmannen penkkirivin korkeus on aika matala. Aikuinen ei siinä varmasti pitkää matkaa viitsisi polvet koukussa istua, mutta pieni ihminen viihtyy tavaratilan penkillä varmasti. Kunhan mukaan on varattu suhteessa matkan pituuteen riittävän monta numeroa Aku Ankkoja.

Lasken peräluukkua alas. Sähkömoottori alkaa surista. Aikuisiän kynnyksellä olevan auton oven sulkijamekanismi imee luukun edelleen täysin moitteettomasti kiinni!

Istun kuljettajan penkille ja tutkin auton varusteita. Ratti on osin kulunut, mutta ei sileä. Yleisvaikutelma tukee mittarin näyttämää lukemaa. Perheen kuljettamista ajatellen oleellisista varusteista puuttuvat ilmastointilaite ja kattoluukku. Alkuperäinen Beckerin radio on edelleen paikallaan. Eikä mikä tahansa Becker vaan Europa 2000!

Hehkutus ja starttaus. Viitoskone käynnistyy hienosti mutta jää käymään hieman korkeille kierroksille. Auton omistaja sanoi, että matalilla kierroksilla kone oli kilkattanut ja tyhjäkäynnin kierroksien säätäminen oli toiminut hyvänä pikalääkkeenä.

Laitan vaihteen päälle ja lähden liikkeelle. Ensimmäisenä kiinnitän huomiota siihen, miten hienosti 250D vääntää matalilla kierroksilla. Auton pumppu on alkuperäisessä kuosissaan, eli virityksiä ei ole tehty. Silti S124 kulkee vaivattomasti kaupungissa. Mieleeni tulee, että jopa vaivattomamman tuntuisesti kuin W124 300D-24!

Ajan tietyömaalle. Vaihteisto toimii mersumaisesti, mutta hyvin. Tärinöissä ja kallistuksissa kori ei pidä mitään ylimääräisiä ääniä. Hanskalokeron kannen rajoitinmuovi vähän särähtää nimismiehenkiharassa, mutta sitten tulee taas hiljaista. Ja tämä auto on kulkenut lähes viisitoista vuotta ja 350000 km!

Käännyn ohitustielle ja kiihdytän. Auto kerää vauhtia kauniin eleettömästi. Huomaan ohjaavani autoa yhdellä sormella. Mikään ei ravista. Mikään ei kolise. Auto kulkee kertakaikkiaan upeasti! Lähes viisitoista vuotta ja 350000 km!

Saavun taukopaikalle. Kaarran S124:n sinne pysäköidyn valkoisen W124:n viereen. Nousen autosta ulos ja kävelen vähän matkan päähän katsomaan. Siinä seisoo kaksi kaikkien aikojen parasta Mersua!