Osa 4: Kaupantekoa
Alan olla pikku hiljaa vakuuttunut, että voisimme tehdä kaupat coupesta. Varsinkin, kun Seppo on soittanut Tallinkille varmistaakseen, että sekä tänään että huomenna Rostockista lähtevissä lautoissa on vielä tilaa autolle ja parille henkilölle. Niinpä alamme tehdä papereita melkoisella kiireellä. On nimittäin niin, että tänään rekisteröintitoimisto menee kiinni jo kello 12.00, eikä siihen ole kovin paljoa enää aikaa. Ennen kuin lähdemme kohti konttoria, heitämme vielä kyytiin kesärenkaat Barock-vanteilla ja onneksi huomaan vielä kysäistä, löytyisikö autolle toista avainta, sillä sellainenkin kaivetaan jostakin laatikosta esille. Koska on jo hieman kiire, auton omistaja ehdottaa, että hän ajaa konttorille, kun paremmin tuntee auton ja reitin. Sehän sopii, ja hyppään coupeen pelkääjän puolelle, kun Seppo ja coupen omistajan poika lähtevät perään X5:n kanssa. Matkalla jossain vaiheessa eteemme tulee avolavamallinen Skoda (vissiin Felicia tai joku semmoinen). Vastaantulevan liikenteen vuoksi emme ihan heti pääse ohi, mutta kun lopulta edessä on vähän matkaa vapaata tietä, kuljettajani polkaisee kaasun pohjaan. Vaihteisto laittaa pienemmän vaihteen päälle, ja ohi mennään ihan näppärästi. Minulla ei kerta kaikkiaan ole mitään lisättävää kuljettajani kommenttiin ohitettavasta autosta: ”Scheiss Skoda!” Vähän tuo lausahdus kyllä pyrkii hymyilyttämään…
Ehdimme konttorille, mutta emme kovin paljoa ennen kuin se on sulkeutumassa. Muistan lukeneeni etukäteen, että ensimmäinen homma olisi hakea kilpipajalta liikennevakuutus. Isäntämme kuitenkin suuntaavat suoraan konttorille, ja sieltä otamme jonotusnumeron. Kun vuoromme koittaa, menemme tiskille, ja sieltä neuvotaan menemään hankkimaan ensin liikennevakuutus. No sitähän minäkin, tosin, isäntiemme fiksu ajatus lienee ollut se, että haetaan ensin vuoronumero, ja näin saadaan varmemmin palvelua vielä, vaikka homma menisi vähän yliajallekin. Suuntaamme siis kilpipajalle – se on pieni koppi konttorin pihan toisessa reunassa. Vaikka yleensä olenkin aika kärsivällinen, kilpipajalla hermot alkavat kiristyä. Siellä myyjänä nimittäin on ikivanha mummo, joka pyytää ensin minua täyttämään jonkin sortin hakemuksen, kunhan olen ensin hänelle hyvän aikaa uskotellut, että kyllä minä todellakin haluan keltapäisen, muutaman päivän voimassa olevan kilven sen punapäisen kuukauden mittaisen ja kalliimman kilven sijaan. Hermoa alkaa kiristää siinä vaiheessa, kun tiedän ajan olevan jo todella vähissä, ja mummo ensin toteaa, että hänellä on kyllä tosi huono näkö, joten hän ei kovin helposti näe, mitä olen lappuun kirjoittanut. Vaikka kirjoitin kyllä isoin kirjaimin aika selvällä käsialalla kiireestä huolimatta. Seuraavaksi mummeli alkaa kirjoittaa koneelle jotakin tietoja, ja toteaa, että ”Minä olen kyllä aika hidas tässä koneella kirjoittamisessa.” Ja sitä hän kyllä todella onkin. Kaikeksi onneksi isäntäni saavat hänet soittamaan konttorin palvelutiskille numero kaksi, jossa kävimme hetki sitten, ja varoittamaan, että me olemme kyllä vielä tulossa sinne.
Vakuutuslaput saadaan lopulta tehtyä, ja marssimme reippaasti takaisin konttorille. Siellä tiskillä pääsen esittelemään liikennevakuutuslappuani ja rekisteriotteita jne. Tämän homman tuloksena meille kerrotaan, mikä numero kilpiin pitää tehdä. Auton omistaja on kaukaa viisaasti tässä vaiheessa jo mennyt kilpipajalle, ja hänelle kerrotaan soittamalla, mitkä numerot kilpiin pitäisi laittaa. Me odottelemme, ja käyn maksamassa rekisteröintimaksun seteleillä ja kolikoilla konttorin käytävässä olevaan maksuautomaattiin. Muut asiakkaat ovatkin jo kaikonneet, ja valoja aletaan sammuttaa. Kohta auton omistaja tulee uusien kilpien kanssa, ja saamme taas mennä palvelutiskille, josta meidät tosin ohjataan seuraavalle tiskille. Siellä annamme kilvet ja maksukuitin virkailijalle, joka liimaa tarrat kilpiin. Nyt paperihommat on viimein tehty, ja saksalainen virkailijatar oli onneksi sen verran joustava, että palveli meitä muutaman minuutin yliajalla. Ehkä se johtui siitä, että hän oli kuulemma mukanamme olleen pojan tuttuja vapaa-ajalta. (Ovat kuulemma käyneet, kuinka ollakaan, juomassa olutta samoissa porukoissa.)
Kun kävelemme autolle, yritän avata matkustajan ovea. Se ei aukeakaan keskuslukolla, vaikka aiemmin se kyllä toimi. Kysyn myyjältä, mistä on kyse, ja se on kuulemma turvallisuustoiminto: kun keskuslukon sulkemisen jälkeen hän on avannut ja lukinnut matkustajan oven suoraan avaimella (niin kuin hän olikin tehnyt ottaakseen mukaan jonkun paperin), keskuslukko ei aukaise ovea. Jollain tavalla loogiseltahan tuo selitys kuulostaa, mutta on aivan täyttä soopaa kuitenkin. Tosiasiassa alipainejärjestelmässä oli vuoto, joka tyhjäsi systeemin muutamassa minuutissa silloin, kun ovet ovat lukittuna. Hyppäämme takaisin autoihin ja suuntaamme Urnshauseniin, jossa vuokrasitikkamme on odottelemassa lahjaliikkeen pihalla. Matkalla coupen omistaja (jota hän tosin papereiden mukaan ei enää ole), kurvaa huoltoasemalle. Hän ystävällisesti tankkaa tankin täyteen ja käy ostamassa litran moottoriöljyä. Tämä liittyy kahteen asiaan; ensinnäkin kysyimme Sepon kanssa, mitä öljyä moottoriin kuuluu lisätä, jos tarvetta tulee ja toiseksi coupen omistajalla ja myynti-ilmoituksen tehneellä pojallaan tuntui olevan pientä erimielisyyttä siitä, voidaanko auton hinnasta tinkiä yhtään. Myyjä itse olisi käsittääkseni ollut valmis maksamaan vakuutuksen ja rekisteröinnin, mutta pojalleen se ei sopinut millään – ehkä tämä öljy ja polttoainetäydennys tulevat pienenä kompensaationa siitä.
Kuva: Huoltoasemalla.
Saavumme lopulta Urnshauseniin, ja siirrymme lahjaliikkeen konttoriin hoitamaan viimeisen homman – maksamisen. Auton myyjää aika selkeästi tuntuu huvittavan, kun heitän pikkutakin pois päältäni, ja alan kaivaa rahoja molemmista povitaskuista pois. Ne on ensiksi tungettu Minigrip-pusseihin, jotka on vielä teipattu kiinni ilmastointiteipillä ja sen jälkeen pussit on teipattu kiinni povitaskuihin, myöskin ilmastointiteipillä. Todella typerän näköinen, mutta aika turvallinen ratkaisu – nämä rahat eivät putoa taskusta vahingossa. Myyjä selvittää vielä ystävällisesti, missä on lähin Europcarin toimipiste, jonne voimme jättää Sitikan. Se on reilun parinkymmenen kilometrin päässä oleva Eisenach – kaupunki, jossa aikanaan valmistettiin Wartburgeja. Enää on tarpeen heittää uudet kilvet kärryyn, ja uusi seikkailu voi alkaa. Nyt jo auton edelliseksi omistajaksi muuttunut herra antaa vielä viimeisen vihjeen matkaa varten: ”Noilla talvirenkailla ei sitten kannata ajaa kovempaa kuin 120km/h. Kun laitat kesärenkaat alle, niin sitten 200km/h on ihan sopiva matkanopeus.” Niinpä… Joudun tosin toteamaan, että Suomessa tuollainen matkanopeus ei oikein tule kysymykseen Hyvästelemme myyjät – isän ja pojan siis – kiitosten kera, ja suuntaamme kohti Eisenachia. Seppo lähtee ajamaan edellä Sitikalla, koska siellä on navigaattori valmiina.
. 
(Joo, tiedän kyllä, ettei tuo koske itseäni pelkästään.)
