Appiukkoni kyyditsee minut Siilinjärven rautatieasemalle. Hyppää junaan klo 07.53, määränpäänä Jyväskylä. Junamatka kuluu torkkuen. Juna saapuu Jyväskylään minuutilleen aikataulussa, tämä on nykyisen VR:n mittapuulla lähes Jeesuksen ihmetekoihin verrattavissa oleva suoritus. Aikaa täytyy nyt sitten tappaa reilut pari tuntia. Onneksi varasin reppuun mukaan Antony Beevorin "Normandia 1944" nimisen teoksen. Sitä lukiessa aika nyt jotenkin sentään kuluu, vaikka pitkästyttää tämä odotus.
Viimein puhelimeen tulee tekstiviesti: "5 min perille". Kävelen ulos, soitan viestin lähettäjälle ja kerron, että tavataan läheisen Shellin pihalla. Ulkona on kalsea ilma, paleltaa. Viimein havaitsen kadun päästä saapuvan 199 Blauschwartz metallic värillä maalatun farmari Mersun, Ruotsin kilvet, tarrakilvet ja rumat lisäpitkät. Tuo se on. Havainnon vahvistaa perässä seuraava vaalean ruskea S210 johon on kiinnitettynä Ahvenanmaan rekisterikilvet.
Aivan oikein; Sergey sieltä saapuu ajaen tuota mustaa autoa ja parempi puolisko käskee Väykkyä. Tervehdimme pikaisesti ja välittömästi auton kimppuun. Tukholmalainen myyjä mainosti autoaan sanoin: "Svarta pärlan", musta helmi. Melko helmeltä tämä vaikuttaakin. Muutama ruostekohta, joista myyjä jo kertoikin ja Sergey todensi käydessään autoa katsomassa ja minulle sen hankkimassa. Ovien alareunat: ei ruostetta. Ovien kumitiivisteiden alla: ei ruostetta. Sivuvilkkujen ympärykset: ei ruostetta. Antennin reikä: ei ruostetta. Tämä on hyvä.
Avaan kuljettajan oven. Kahvan vetäminen ja oven avautuminen kuulostaa juuri siltä kuin pitääkin, ei muovista räpsähdystä, ei peltistä räminää. Vaaleanharmaa, kangaspäällysteinen kuljettajan istuin (josta muuten EI ole selkänojan kulma rikki...) suorastaan kutsuu minua istumaan, joten kuuntelen tuota kutsua. Ensimmäinen mieleen tuleva ajatus on: tuntuupa tutulle. Mikään ei yllätä, mikään ei vaikuta omituiselle.
Käännän virta-avaimen hehkutusasentoon, perhana joo, eihän tässä ole hehkua... Jatkan avaimen kääntämistä start -asentoon. Nelisylinterinen, 16 venttiilinen, enimmillään 2,2 litraa ilmaa sisäänsä nielevä, 149hv tuottava, bensiiniä polttoaineena käyttävä moottori herää eloon. Ei nakutusta, ei kolinaa, ei pärinää, ei pörinää. Vain kauniisti käyvän moottorin pelkkää sievää hurinaa. Lievä pettymys luonnollisesti valtaa mieleni, olenhan voimakkaasti rivikutosen nimiin vannova mies. Mutta, tämä oli toki tiedossa ja tässä tapauksessa rivikuutonen oli poissuljettu vaihtoehto.
Nopea vilkaisu mittaristoon, matkamittarissa on lukema 225tkm. Öljynpaineet ja lämmöt OK. Painan oikealla jalallani käyttöjarrua, siirrän vaihteenvalitsimen R -asentoon, vapautan seisontajarrun ja nostan oikean jalkani käyttöjarrulta. Väykyn automaattilaatikkoon tottuneena painan kaasua. Tämä laatikko tarraa heti hyvin hanakasti kiinni ja onkin erinomaisen lähellä, etten kolaroi autoa heti ensimetrillä. Siirrän auton pysäköintiruutuun ja lähdemme Sergeyn ja puolison kanssa kökkökahveille.
Kahvien jälkeen onkin aika päästää Sergey puolisoineen jatkamaan matkaa ja lähteä itsekin kotiin. Lähden ajamaan. Heti ensimetreiltä lähtien tyytyväisyys valtaa mieleni. Alusta ei kolahtele, sisustus ei resonoi, kaikki ylimääräiset äänet puuttuvat täysin. Vaikka renkaina ovatkin noin kymmenen vuotta vanhat pinnoitetut nastarenkaat, rengasmelukaan ei häiritse. Ajoasento tuntuu luontevalta. Auto kulkee suoraan, ei puolla.
Ilta on jo pimennyt, kun saavun kotiin. Kotipihassa odottaa uskollinen vanha sotaratsuni, vuosimallin 1982 W123 300D, sekä vuosimallin 1998 S210 300TDT. Katson tuota jälkimmäistä ja huvittuneena hymähdän hiukkasen. Tulee olo, niin kuin olisin ollut kauan eksyksissä ja nyt viimein, kahden vuoden jälkeen, löytänyt uudelleen sen kirkkaimman tähden, joka opastaa minut jälleen oikealle tielle. Tai aivan niin kuin pitkä, kaksi vuotta kestänyt painajainen olisi viimein päättynyt.
Pysäytän ja sammutan auton kotitaloni oven eteen. Nousen ulos autosta, suljen kuljettajan oven, se sanoo minulle: "Humps". Tuota ääntä olen kaivannut. Katselen vielä autoa hetken, mieleen tulee seuraavanlaisia mielikuvia: tinkimätön suunnittelu, tinkimätön halu valmistaa mahdollisimman hyvä ajoneuvo välittämättä kustannuksista, sekä ennen kaikkea tinkimätön laatu. On helppo olla samaa mieltä sen henkilön kanssa, joka on aikoinaan todennut, että 124 -sarjan Mercedes oli, on ja tulee aina olemaan maailman ylisuunnitelluin auto. Luon vielä viimeisen katseen tuohon S124 E220T Mercedekseen, jonka olen juuri ajanut pihaan.
Rakkaat lapset ja aikuiset, hyvät tutut ja vähemmän tutut, täyssukulaiset ja puolisukulaiset, arvon foorumilaiset: Pakardinen on jälleen kotona. Niin kirjaimellisesti, kuin autoilullisestikin.
.
. Mulle ei oikeastaan jäänyt muuta tekoa, kuin valita auto ja maksaa... 
