Tämä teksti on kirjoitettu lähinnä omaksi iloksi ja muistelmien tallentamiseksi, mutta Mersuhommiin liittyvänä sen julkaiseminen ei varmaan erityisemmin ketään vahingoitakaan. Turo’s Hevi Geetä lainatakseni ”eikä tämä tarina ole palturia.”
Elettiin kevättalvea 2002, olin perjantaina tullut viikonlopuksi vanhempien luokse opiskelupaikkakunnalta, ja isä soitti. ”Siellä tutulla korjaamolla olis nyt tätä nykyistä uudempi Mersu, ja kuulemma myytävänä. Mitäs jos kävisit katsomassa.” No, sehän onnistui mieluusti kyllä. Karautin paikalle Ritmo Abarthillani, ja autokorjaaja esitteli asiakkaansa autoa. ”Tää on sirkee peli”, muistan hänen sanoneen.
Kyseessähän oli vuoden -91 200D, jäljistä päättelimme, että vanha taksi on kyseessä, vaikka sitä ei ollutkaan tilattu taksivarusteilla. Noin muuten varustelu oli aika rajallinen. Lämmitettävä takalasi, istuinlämmittimet, lampunpesimet, keskuslukko, korkeampi jousitus, tasaisempi takaselkänoja, kumimatot, lohkolämmitin + sisäpistoke, vetokoukku, heikosti toimiva CD-soitin - radiolaite eikä sitten oikein muuta. Rosterikaaret lokasuojissa siinä kyllä oli, mutta sitä ei oikein voi pitää kovin hyvänä juttuna edes…Auto oli maalattavana, koska sen kattoon oli lentänyt räjäytystyömaalta kivi, joka oli rikkonut hieman maalipintaa. Auton omistaja oli maininnut maalarille, että tuo olisi myynnissäkin, ja maalarilla oli mahdollinen ostaja heti tiedossa. Auton yleisilme oli siisti, jos ei lasketa kulunutta ja puhjennutta kuskin istuinta sekä reikiä keskikonsolin puuosissa lähinnä. Jossainhan se reilu 500 000km ja taksikäyttö väkisinkin näkyy. Lisäksi auto oli juuri pesty, ja kirkkaan valkoisena hienon näköinen.
Illalla sitten tultiin isän kanssa ihan yhdessä katsomaan kyseistä autoa, ja silloin päästiin koeajollekin. Verrattuna isän W123 300D:hen, kulku oli kyllä samalla tavalla mersumaista, mutta hiljaisempaa, ehkä jonkin verran tukevampaa eikä oikeastaan ollenkaan voimattomampaa, vaikka moottori olikin litran verran pienempi. Kaupathan siitä sitten lopulta syntyivät, ja reilun neljän vuoden kuluessa mittariin tuli vajaat 200 000km lisää. Isän autona se oli koko tuon ajan; itsehän sain häneltä käyttööni sen vanhan 300D:n, mutta siitä päätettiin aika pian luopua, koska sille ei ollut varsinaisesti tarvetta, ja kunto oli vähän sen oloinen, ettei entisöinnissäkään olisi paljon järkeä ollut. Ei muuten ollut yhtään kivaa, kun se auto lähti meidän pihasta lopullisesti 17 vuoden yhteiselon jälkeen, mutta se nyt ei kuulu tähän.
Melko lailla ilman dramatiikkaa tuon 200D:n kanssa meillä selvittiin. Yhden kerran siihen joku täti täräytti perään aamuruuhkassa, päätettyään järkevästi lähteä ohittamaan autojonoa bussikaistan kautta. Bussikaistalle koukkaaminen vain ei häneltä onnistunut ilman, että olisi yrittänyt ottaa palan jonossa edellä olevasta Mersusta mukaan. Hänen Corollaansa taisi kyllä tulla enemmän vaurioita kuin Mersuun, joskin puskurin törmäyslista siitäkin hajosi, ja maalipintaa piti nurkasta uusia. Kaiken kaikkiaan koko aikana autoa hinattiin pariin kertaan, kun ensin starttimoottori hajosi ja seuraavana päivänä vaihdettu starttimoottorikin kajahti. Kuluvia osia tietenkin laitettiin, oikeastaan aika paljonkin, mutta ei siitä ollenkaan jäänyt sellaista fiilistä, että se mikään murheenkryyni missään vaiheessa olisi ollut.
Vuonna 2006 jostain sitten tuli ajatus, että isäntä voisi ajella vähän vähemmän askeettisella autollakin, ja niinpä hän sitten hankki vuotta uudemman, huomattavasti paremmin varustellun 300D TURBOn, ja 200D jäi vaille aktiivikäyttöä. Edelleen se oli mielestäni ihan komean näköinen härveli, eikä edustavien myyntikuvien ottaminen vaikuttanut kovinkaan hankalalta. Niinhän siinä sitten kävi, että auto oli myytävänä pitkän aikaa, mutta ensimmäinen sitä katsomaan tullut sen myös osti. Eipä siitä kaksista summaa enää saanut; jälkituonnin reipas kasvu, autoveron muutokset muutenkin ja melkein parisataatuhatta kilometriä olivat tehneet tehtävänsä auton myyntiarvolle. Näinkin fiksulta voi näyttää 15-vuotias, mittarin mukaan noin 690 000km ajettu auto:
Tämän jälkeen en nähnyt autoa noin kuuteen vuoteen yhtään ainutta kertaa missään yhteydessä. Sitten, varttuneempien Mersujen kanssa harrastava kaverini yhtenä iltana oli laittanut kuvan sähköpostiini – ”Kato, kun ostin uuden Mersun”. Okei, totesin, että kaveri lienee ostanut itselleen projektin, kun autossa näytti olevan jonkin verran laitettavaa, ja hänellä taas on laitteet ja kokemusta kunnostushommiin. Totesin kyllä, että aika samannäköinen tuo on kuin se, joka meillä joskus oli, mutten sen enempää uhrannut ajatuksia sille asialle.
Kyselin sitten, että käyttöautoksiko meinaat, millä tekniikalla ja millä sisustalla jne. Ja mikä oli vastaus? ”… haluaisin viedä keskustelua eteenpäin kysymyksellä, että etkö tunnista nimenomaista autoyksilöä? Ei mitään tuttua vivahdetta...
” No joo, tarkemmin kun katsoo ja vertaa vanhoja kuvia, niin sama kärryhän se on. Hän oli ostanut sen varaosiksi, koska edellinen omistaja oli laittanut auton pois liikenteestä oletetun moottorivaurion vuoksi. Vaikakkin kuvassa näkyy lumiauramiehen aikaansaannokset keulassa, niin siitä ei näy sitä, että auto on ollut lasten leikkipaikkana, ja he ovat - kuinka ollakaan - jättäneet ikkunat auki lumi- ja muiden sateiden ajaksi. Se ei ole sisustalle varsinaisesti oikein hyväksi... Näitä kahta kuvaa kun katselee, niin vähän käy sääliksi autovanhusta, jolla on kuitenkin takanaan ansiokas työhistoria suomalaisessa tieliikenteessä. Nykytilaa kun ei voi oikein muuksi kuin alennustilaksi sanoa.
Tulikin juuri tätä kirjoittaessa taas mieleen, että ehkä juuri siksi en luopunut omasta 250D:stä uudemman auton hankkimisen jälkeen, ettei sekin tulisi jossakin jonain päivänä vastaan tämännäköisenä… Järki-ihminen sanoisi tässä vaiheessa, että sehän on vain auto, mutta minäpä en ole näissä asioissa alkuunkaan mikään järki-ihminen koskaan väittänyt olevanikaan.
